Ehkä maailman täydellisin ilta (tosin yksi puuttui vierestä) mutta kaikki ei voikkaa olla aivan täydellistä. Eka aivan laatuaikaa Johannan kanssa ympäri kaupunkia jonka jälkeen vajoilun ja laulannan kautta muutamien tytyjen kera Madetojan salille. Uskomattoman upea konsertti, fiilikset katossa ja rakastuin pikkolohuiluun. Ja tuli ikävä aikaani poikkihuilun kanssa, voih.
Sieltä ulos viileään syysiltaan, pimeä taivas jota koristaa tähdet välkkeellään ja ei seuraa. Yksinäisyys tälläkertaa kruunaa kaiken! Nyt ei oo olo että voisin/haluaisin puhua kenenkään kanssa. Ei kiirettä ja maailman kevyin olo, tän pitkän päivän jälkeenki voisin juosta maratonin! Kaikki on hyvin ja älyttömän ylimaalisen onnellisena mietin vain että miks kovin monet ihmiset on nii negatiivisia. Ne näkee värien viidakosta ainoastaan harmaan ja sukeltaa pimeyteen.
Tänään mua ei haittaa mikään, tänään vaa hymyilen! Kraanaojan (laanaojan) linnut (patsaat) kylpevät valoissaan keskellä pimeää, tummanpuhuvaa vettä ja kaikkialla on kaunista. Koko maailma näyttää hymyilevän. Tai sitten näen kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta se ei haittaa!
Bussipysäkkiki on mielenkiintonen paikka loppujen lopuksi ku aattelee. Niin paljon nii erilaisia ihmisiä odottamassa samaa lopputulosta: bussi saapuu ja istut sen kyytiin. Lähdet renkaat allasi liukumaan pitkin asfalttisia pintoja määränpäänä tuntematon.
Nimimerkillä vieressä istu söpö rastapääpoika maihareissaan ja rässiliivissään. Se oma siitä kyllä puuttu mutta niinku jo mainitsin, aina ei mee kaikki ihan täydellisesti. Jos menis, tuskin osais arvostaa kaikkia niitä pieniä asioita ja niitä pienimpiäkin ilon aiheita. Näin on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti